Hyvää Päivää Herra Lihakauppias, osa 1

Ranskalaisten kiihko hyviin käytöstapoihin satunnaisissa sosiaalisissa tilanteissa ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Hyvät huomenet ja hyvän päivän toivotukset kajahtelevat siellä täällä kaupungilla aamusta iltaan. On todella epäkohteliasta mennä kauppaan sanomatta myyjälle – tai kenelle tahansa joka saattaisi olla työväkeä – hyvää päivää, ja suorastaan törkeää olla tervehtimättä leipomon pitäjää ja kaikkia kanssasi jonottavia asiakkaita. Tapana on myös tervehtiä silmiin katsoen kaikkia odotushuoneiden ja vastaanottoaulojen kohtalotovereita. Tervehdys ei myöskään koskaan ole pikainen ”Moi” omaa napaa tuijottaen, vaan kovaa ja korkealta kajautettu ”Hyvää huomenta herra lihakauppias!” Jos olet käynyt kaupassa aiemmin, on kohteliasta lisätä retorinen ”Miten voitte?”. Tavallisesti herra lihakauppias tekee vastakysymyksen, johon tulee vastata ”Kiitos, hyvin”. Mutta auta armias, jos kerrot mitä sinulle oikeasti kuuluu. Voit olla varma, että asiasta juorutaan koko päivä lihakauppiaan tuttujen kesken. Sen sijaan, jos olet raskaana, kätesi on paketissa tai kuljet keppien kanssa, sinulta taatusti kysytään ystävällisesti, mutta suoraan: ”Onko tulossa tyttö vai poika?”, ”Milloin synnytät ja missä?”, ”Mitä sinulle on sattunut?”, ”Kuka kirurgi teidät leikkasi?” Tämä keskustelu voi jatkua pitkäänkin, samalla kuin asiakkaat tulevat ja menevät ja croissant-hyllyt hupenevat. Small talkia ranskalaiseen tapaan.

Edes lapsia ei säästellä, vaan lapsilta odotetaan jo hyvin varhain hyvin paljon.

Huomasin (kauhukseni) olevani erittäin nolo, kun reilun vuoden ikäinen tyttäreni ei kunnolla hyvästellyt kotiimme tullutta sairaanhoitajaa. Kun tokenin, tajusin, että olen ottokulttuurini uhri. Jopa minä oletan, että pieni, juuri puhumaan oppinut tyttäreni osaisi sujuvasti taklata ranskalaisen kulttuurin kiemuraiset koodit. Sittemmin olen seurannut käytöstapojen koulutusta niin isompien kuin pienempienkin lasten keskuudessa. Se tuntuu todella olevan sisäänrakennettua, sillä käytöstapoja ei varsinaisesti ”opeteta”. Suomesta tuttuja käytöstapojen numeroita ei Ranskassa tunneta. Ja kuitenkin 10-vuotias tytärpuoleni ei vahingossakaan unohda kiittää, ei pyytää anteeksi ja tervehdys on aina iloinen ja kohtelias. Hän teitittelee sujuvasti koulukavereidensa vanhempia sekä mieheni ja minun ystäviä, ja hänen luokanopettajansa on Madame Bacqué. Lihakauppiaiden ja leipurien kysymyksiin hän vastaa iloisesti ja ujostelematta. Myös tätä nykyä puolitoistavuotias tyttäreni sanoo hymyillen heiheit vilkutusten kera ja kiittää sujuvasti sekä suomeksi että ranskaksi. Eikä tämä ole minun ansioitani.

Hieno juttu, ajattelisi helposti. Ja myönnänkin, että nautin useimmiten siitä, että kontakti ihmisten välillä syntyy helposti ja vaivatta. Täällä kohdataan ihminen ja tullaan tuntemattomienkin kesken lähemmäs kuin Pohjolassa. Mutta myönnän myös, että suomalaiseen tapaan on vaikea ”kadota” silloin kun siltä tuntuu. Myönnän myös, että joskus on jäänyt patongit ostamatta, kun ei ole huvittanut aukaista suutaan.

Se, mikä minua näissä käytöstapojen kultaamisessa sen sijaan nyppii, on se, että ne ovat hyvin pinnallisia.

Kuva: BigStockphoto

Tarinoita Rivieran vauvaelämästä ja kahden kulttuurin törmäyskurssista.

Social Media Auto Publish Powered By : XYZScripts.com