Kaurapuuroa ja croissantteja

Ranskalaisen ja suomalaisen ruokakulttuurin erot eivät lakkaa minua hämmästyttämästä. Vaikka molemmat karkeasti arvioiden edustavat länsimaalaista, suhteellisen amerikkalaistunutta kulttuuria, ovat erot silti valtavat. Molemmissa toki syödään hyvin, ja hyvää kotiruokaa sekä kulutetaan äärettömästi leipää ja maitotuotteita – äkkiseltään veikattuna uskoisin, että sekä Suomi että Ranska loistavat ainakin maidonkuluttajamaiden top 5:ssa – on näiden kahden maan ruokakulttuurien välillä ihan jokapäiväisessä arjessa hurjasti eroja.

Ensimmäiset erot näkyvät aamupalapöydässä ja hirvittävät suomalaista äitiä lähes joka aamu. Siinä missä suomalaiset lapset syövät kiltisti kaurapuuroa, jugurttia ja juustovoileipiä, ovat ranskalaislapset tottuneet suklaaleipään (pain au chocolat), croissantteihin ja makeisiin hilloleipiin. Parhaissa pöydissä nautitaan niin sanottuja aamupalakeksejä, jotka minusta muistuttavat hyvin erehdyttävästi ihan tavallisia, joskin usein kauraisia, suklaakeksejä.

Kyytipojaksi juodaan tietenkin maitoa.

Terveysnäkökulmasta lähes kuka tahansa kallistuisi eittämättä suomalaisen perinteen puoleen ja siksikin olen epätoivoisesti yrittänyt saada pian kaksivuotiaan tyttäreni oppimaan suomalaista ruokakulttuuria, ainakin aamuisin. Lähes joka aamu yritän häneltä iloisesti kysyä, haluisitko kaurapuuroa. Vastaus on tähän mennessä ollut tiukka ei. Hän on puuroa kyllä maistanut, muttei ole näemmä äidiltään perinyt himoa kaurapuuroon voisilmän kera. Sen sijaan hän kiehnää isänsä jalkaa vastaan, räpsyttää ruskeita silmiään ja anoo ”papa, leipää?”. Ja isähän antaa. Ranskalaisittain aamuleipä on vaalea patonki tai paahtoleipä, johon laitetaan voita ja hilloa. Matkoilla pieni tyttäreni tietää, että aamupalalla tarjoillaan croissantteja. Silloin hän hihkuu hotellin aamupalahuoneessa: ”Äitiii, cruassan” niin, että viimeisetkin hotellivieraat heräävät. Pieni terveyspoliisi sisälläni huutaa apua.

Jo yksin tämä aamupalashow on saanut minut ymmärtämään, että ranskalainen ruokakulttuuri on nautinnon juhlaa. Aina on hyvä aika juoda maitokahvit kakkupalan kera, ja jokainen ateria on asiallista päättää jälkiruokaan. Myös arjessa. Ja mikäs siinä, ei minulla ole mitään pientä herkuttelua vastaan, mutta yritäpä tässä opettaa pienelle ihmiselle, että viinerit, keksit ja muut sokeripommit on tarkoitettu juhlaan ja herkkuhetkiin.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun lounaasta on selvitty, koittaa iltapäivän välipala. Paikallisittain tätä kutsutaan kello neljäksi, ”quatre heure”, mikä viittaa siihen, että se nautitaan kirjaimellisesti neljältä iltapäivältä. (Vaikkei aina uskoisi, ranskalaiset ovat hyvin säntillisiä silloin kun on ruokailusta kyse.) Alunperin perinne lienee saanut alkunsa pitkistä työpäivistä, jotka venyttivät – ja venyttävät yhä – koulu- ja työpäiviä hävyttömän pitkiksi, ja venyttävät samalla lounaan ja illallisen väliä. Kello neljä on sopivasti puolen päivän ja iltakahdeksan puolivälissä, joten silloin on hyvä hetki pitää tauko ja syödä jotain. Perinteisesti kello neljän välipala oli lapsilla keksi ja maito, aikuisilla maidon korvasi pieni mutta sitäkin vahvempi kahvi. Näistä ajoista ei olla ajauduttu kovinkaan kauas. Lapsilla keksin kaverina saattaa olla mehu tai jopa hedelmä, mutta keksin paikka pitää kutinsa.

Jotain kertoo kenties se, että ”gateau” – keksi tai kakkupala ranskaksi – oli yksi tyttäreni ensimmäisiä sanoja hänen ollessaan 1-vuotias.

Olen aina välillä lohdutellut itseäni ajattelemalla, että neljän välipala korvaa suomalaisen iltapalan, jota ranskassa taas ei tunneta. Iltaruoka syödään arkenakin myöhään – kahdeksan, yhdeksän välillä – ja lapset patistetaan kiireesti ruokailun jälkeen iltapuuhiin ja nukkumaan. Todellisuudessa myönnettävä on, että tässäkin Ranska häviää. Veikkaan, että harvan suomalaislapsen iltapala koostuu suklaakeksistä ja lasista maitoa.

Jos on jotain huonoa, on jotain hyvääkin. En voi väittää, että ranskalainen ruokakulttuuri on läpeensä huono. Kunnioitettavin puoli lapsia ajatellen, on upean monipuolinen ja kattava koululounas. Se ei tosin Suomen tapaan ole ilmainen – vanhemmat maksavat jokaisesta ateriasta muutaman euron – mutta tekevät sen mielellään. Monipuolisuus tulee osittain siitä, ettei kouluruoka Ranskassa ole vain nälän poissa pitämistä, vaan sitä pidetään tärkeänä kulttuurin osa-alueena, jossa opetellaan eri maakunnille tyypillisiä ruokia ja ranskalaisia ruokailutapoja. Jo pienille kolmivuotiaille leikkikoululaisille tarjotaan neljän ruokalajin lounas. Se nimetään hienosti – todennäköisesti vanhempia kalastellen – ja siihen kuuluu aina alkupala, pääruoka lisukkeella, juusto ja jälkiruoka.

Huvittavinta tässä minusta on se, että juustot eivät ole helposti vain juustoja, vaan listalla saattaa olla yksi päivä Comté, toinen Beaufort ja kolmantena Camembert.

Hienoltahan se kuulostaa ja ymmärrän, että ranskalaiseen perussivistykseen kuuluu osata nimetä kaikki reilut 365 erilaista juustolajiketta, mutta pitääkö se aloittaa kolmivuotiaana?

Yhtä kaikki, ranskalaisen kouluruoan puolesta olen valmis liputtamaan, ja myös sen, että iso osa ranskalaislapsia syö kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Ehkä tämä osaltaan lieventää keksin syönnin ikävää katkua. Suomalaisesta aamupalasta en tosin ole valmis tinkimään. Meillä tarjoillaan puuroa vastakin joka aamu.

Kuva: BigStockphoto

Tarinoita Rivieran vauvaelämästä ja kahden kulttuurin törmäyskurssista.

Save

Social Media Auto Publish Powered By : XYZScripts.com