Koirankakkaa ja hienostorouvia

”Äiti, varo koirankakkaa!” huutaa kaksivuotias tyttäreni. ”Älä astu päälle, tuolla on iso”, hän julistaa.

Tämä on ote tyypillisestä arkiaamustamme, kun lähdemme kohti päivän askareita. Ja tämä on yleensä päivän ensimmäinen hetki, jolloin sadattelen ranskalaista naapurustoani, joka vähät välittää siitä, että lemmikkien jätökset tulisi kiltisti kerätä pussiin.

Ydinkeskustassa ja turistialueilla ongelma on ratkaistu niin, että kadut pestään päivittäin. Kyllä, päivittäin. Näin ei tapahdu meidän nurkilla, sillä jokaiselle kadunpätkälle eivät kaupungin pesuautot miehineen ehdi. Meilläpäin ei pahemmin liiku turisteja, joten koirankakatkin saavat olla rauhassa.

Tytärtäni kakat eivät pahemmin haittaa. Hän juoksee edellä siksakaten kikkaroiden välissä ja huutaa: ”Äiti, kato kun mä juoksen kovaa ja kierrän kakat.”

Kiva, ajattelen. Olemme Ranskassa, jossa käytöstavat ovat niin tärkeitä, että jopa kaksivuotiaita kytätään, ovatko he ”bien élevés”, riittävän hyvin kasvatettuja. Samanaikaisesti kadut ovat jätöksiä pullollaan. Mihin lienee tuo hyvä kasvatus jäänyt.

Myönnän, ettei kyse ole vain koirankakasta, vaan minulle tämä on arkinen ilmentymä ranskalaisen luonteenlaadun nurjasta puolesta. Välinpitämättömyydestä ja tekopyhyydestä. Kutsun jälkimmäistä tuttavallisesti Napoleon-kompleksiksi. Ranskalaiset ovat mielessään yhä niin hienoja ja mahtavia, ettei koirankakkojen keräily yksinkertaisesti sovi heidän luonnolleen. Samanaikaisesti he voivat kuitenkin helpostikin purnata kaupungin yleisestä epäsiisteydestä ja kaupunkilaisten laiskuudesta. Silloin kun se ei osu omalle kohdalle.

Tekopyhyys kulkee käsi kädessä välinpitämättömyyden, ranskalaisille erittäin tyypillisen olkien kohauttelun kanssa. Ehkä luit aiemman kirjoitukseni aiheesta, jossa kerroin epäileväni, että olankohauttelu on ranskalaisten geeneissä. Pidin sitä aiemmin itsekkyytenä, mutta kuvaavampaa lienee puhdas kiinnostuksen puute kaikkeen siihen, mikä ei itseä sillä hetkellä kosketa. Jos koirankakka ei osu juuri oman portin pieleen, niin so what. Antaa olla. Tämä ikävä piirre leimaa ranskalaista arkea ihan joka tasolla.

Koirankakkojen ohella näiden kahden periranskalaisen luonteenpiirteen ilmentyminä ovat hienostorouvat. Mutta siinä missä koirankakat saavat minut raivon partaalle, hienostorouvat saavat minut hykertelemään ilosta ja ihastelusta. He ovat Rivieran suola, jos minulta kysytään. He, kaikessa pöyhkeydessään ja tekopyhyydessään, ovat jollain tapaa aitoja. Ihailen sitä, miten he joka aamu, satoi tai paistoi, pukeutuvat parhaimpiinsa, meikkaavat ja laittautuvat kuin linnan juhliin, ja lähtevät valtavien aurinkolasien suojaamina ulos tuttuun leipomoon hakemaan kahvinsa seuraksi croissantin. Hei eivät koirankakkoja keräile, mutta heille se suotakoon. He tuovat sopivasti kimallusta harmaimpaankin päivään.

Ihailen myös heidän porvaristyylistä käytöstään, jossa jokainen liike on tyylikäs ja harkittu, kuin elokuvassa. He muuttavat tunnelman heti astuessaan sisään, oli kyseessä kahvila, leipomo tai lihakauppias. Kun he avaavat suunsa, tiedät, kuka ohjaa tilannetta. He elävät ihan toisessa maailmassa kuin me muut. Ja sittenkin, he ovat niitä ranskalaisia, joiden kanssa saatat kassajonossa tai kahvilassa jäädä juttelemaan. He ovat todennäköisimmin aidosti läsnä. He lepertelevät lapsille juuri niin kuin isoäitien pitääkin ja antavat helpoimmin anteeksi, jos lapsi unohtaa sanoa päivää. He elävät siinä maailmassa, joka monelta muulta ranskalaiselta on päässyt unohtumaan. He saavat minut unohtamaan aamuiset koirankakat. Heille nostan hattua ja sanon chapeau!

Tarinoita Rivieran vauvaelämästä ja kahden kulttuurin törmäyskurssista.

Kuva: BigStockphoto

Social Media Auto Publish Powered By : XYZScripts.com