Olankohauttelua ranskalaisittain

Olen aina ihaillut eteläeurooppalaista – ja siinä sivussa ranskalaista – rentoa otetta arkiasioihin. Miten virkistävää onkaan, kun pitkässä kassajonossa tuhahtelun sijaan syntyy hauskoja keskusteluja ja kiinnostavia kohtaamisia, ja täpötäysissä ratikoissa ja busseissa naureskellaan yhdessä myöhästelylle ja tulematta jääneille linjoille, sekä hyväntuulisesti päivitellään bussikuskien hurjastelua ja naureskellaan ilmastointia, joka ei toimi. Vaikka minulla itselläni on usein pinna tiukalla, kun bussi jättää tulematta ja tiedän jo hyvissä ajoin, että myöhästyn, pinnani löystyy, kun ympärillä on rentoja olankohauttelijoita, jotka tyynesti toteavat: c’est la vie – elämäähän tämä vain on.

Ranskalaiset ovat tosin itse sitä mieltä, että he ovat kovia valittajia. On totta, että he tykkäävät nyrpistellä nenäänsä, kun asiat eivät suju, mutta kiukuttelua kestää tavallisesti vain pienen hetken. Sitten harmi unohtuu ja tilanne päättyy olankohautukseen. Olankohautus on tärkeä symboli sille, että asia on loppuun käsitelty. Olen todennut, ettei ole olemassa ranskalaista, joka tätä taitoa ei hallitse. Jopa pian kaksivuotias tyttäreni osaa taidon. Rento olankohautus pienellä tekopierua muistuttavalla äänellä antaa ymmärtää, ettet ole tyytyväinen asioiden kulkuun, mutta kun mitään ei voi, miksi murehtia turhia. Annetaan asian olla. Hieno asenne, eikö?

Olankohauttelulla on toki varjopuolensa. Silloin kun olat kohoavat kassalla tunaroivan harjoittelijatytön vuoksi tai bussin ajettua harhaan (tätä tapahtuu oikeasti ja usein), mikäs siinä. Sen sijaan silloin kun sähköt ovat poikki, eikä kukaan tiedä miksi, saati ota asiasta vastuuta, ei ainakaan minua naurata. Tai silloin pankki on unohtanut maksaa laskusi sovitun mukaisesti, ja vastaukseksi et suinkaan saa anteeksipyyntöä, vaan välinpitämättömän olankohautuksen mainitsemallani pierusoundilla. (Täällä verkkopankki ei ole ollenkaan niin yksinkertainen käsite kuin Suomessa.) Tai, kun tilaamasi paketti on kadonnut taivaantuuliin, ja kuljetusfirma väittää, että paketti on toimitettu. Olankohautus.

Kaikkien aikojen olankohautus, mikä minua on kohdannut, tapahtui pari vuotta sitten, kun olimme mieheni kanssa ostamassa asuntoa. Olimme jo myyjän ja kiinteistövälittäjän kanssa allekirjoittaneet esisopimuksen ostosta, kun myyjä katosi. Kirjaimellisesti. Välittäjä kohautti rennonvälinpitämättömästi olkiaan, jo totesi, että näinkin voi käydä. Vain Ranskassa, olisin jatkanut, jos olisin uskaltanut. Emme sitten ostaneet sitä asuntoa.

Tämän jälkeen olen tosin saanut huomata, että paikallisessa asunnonvälitysbisneksessä on vallalla viidakonlait ja tarkkana saa olla, jos haluaa rahoilleen vastinetta. Kiinteistövälittäjät ovat ”vain töissä”, ja tekevät ehdottoman minimin mahdollisimman suurta korvausta vastaan. Sama laki pätee myös kaupungin virastoissa. Työpaikan pitämiseksi riittää, että tulee paikalle. Verotoimistossa minua on muun muassa kehotettu googlaamaan, kun olen kehdannut kysyä vaikeita. Tyttäreni passinhakureissulla minua palveli kaksi naista, kolmella eri tietokoneella (kenties koneiden ylikuumenemisen pelossa). Toimiston muut kolme naista keskittyivät tuolloin kolmikuiseen vauvaani. Lähtiessäni kiitin naisia ja totesin, että jos en löydä hyvää lastenhoitajaa, tuon tyttäreni tänne. Arvatkaa, kohosiko olat?

Rennot olat kohoavat paljon myös liikenteessä. Se jos mikä osaa olla raivostuttavaa, vaikka myönnän, että joissain tilanteissa jopa kateellisena ihailen erityisesti ranskalaisten kanssasisarteni rentoa tyyneyttä, kun heidän autonsa tukkii vähintäänkin kahden tien ja neljän kaistan verran paikallisliikennettä. Täkäläisen mentaliteetin mukaan kiire sanelee sen, mitä saa tehdä. Tai näin olen asian tulkinnut. Aamuruuhkat ovat Nizzan kokoisessa pikkukaupungissa varsinaisia spektaakkeleita. Torvet soivat, ihmiset puivat nyrkkiä ja olat nykivät. Ja tästä kaikesta huolimatta ihmisiä naurattaa.

Olin kerran bussissa, kun vihreistä valoista ampaisi nainen isolla kaupunkimaasturillaan keskelle risteystä. Keskelle siksi, että muualla ei ollut tilaa ja siksi, että hänelle paloi vihreä, joten oli aika lähteä liikkeelle. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna naisen valinta oli lyhytnäköinen, sillä lopputuloksena oli mittava tukos neljään ilmansuuntaan. Minä puhisin ja puin mielessäni nyrkkiä tietäen olevani myöhässä lastenhoitajan kanssa sovituista treffeistä. Bussikuski sen sijaan nauroi, levitteli käsiään ja totesi, että naisella lienee kiire.

Kaikesta huolimatta nämä olankohautukset ja huoleton c’est-la-vie -asenne kiehtovat minua suunnattomasti. Ei arkiset kommellukset sinänsä, vaan se miten ne voivat vähentää päivittäistä stressin määrää. Olen jopa miettinyt, voisiko tämä – punaviinin ohella – selittää ranskalaisten suhteellisen pitkää elinikää. Ajatelkaa, jos me suomalaisetkin osaisimme hermoilun ja hampaiden kiristelyn sijaan vaan rennosti todeta: elämä on, mitäs sitten. Ja unohtaa arjen pikkumurheet. Kokeillaanko?

Tarinoita Rivieran vauvaelämästä ja kahden kulttuurin törmäyskurssista.

Social Media Auto Publish Powered By : XYZScripts.com