Päivähoito palautti arjen

Sitten koitti aika, kun Pauline aloitti päivähoidon. Hän oli tuolloin seitsemän kuukautta. Onnekseni olin löytänyt äärimmäisen ihanan hoitotädin, ”nounoun”, aivan kotimme lähipiiristä. Hänellä oli vain kaksi hoitolasta, joita hän hoiti kotonaan. Olin huojentunut, että tyttäreni pääsisi kodinomaiseen ympäristöön, vaikka tiesin tämän olevan väärä vaihtoehto. Muodikasta on laittaa vauva päiväkotiin. Minä sain kohtauksen pelkästä päiväkotiajatuksesta, sillä Ranskassa päiväkodit ovat valtavia, ryhmät suuria ja ranskalaisen työrytmin vuoksi hoitopäivät ovat pitkiä. Tavanomaisesti kymmenen tuntia.

Ensimmäiset päivät olivat hirveitä, ainakin minulle. Jokainen äiti tunnistaa varmaan tuskan, kun itkevä vauva on jätettävä lähes vieraan ihmisen hoivaan. Lisäksi jännitin, että Pauline alkaa vierastaa hoitotätiä, sillä hän aloitti hoitonsa ranskalaisittain aivan liian myöhään. Täällä puolustellaan vauvojen aikaista päiväkotiuran aloitusta sillä, ettei kolmikuinen vauva osaa vielä vierastaa, ja siksi on hyvä aloittaa hoito silloin. Kattia kanssa.

Paulinen hoito palautti arjen elämäämme. Äiti aloitti työt, isä teki entistä enemmän töitä, ja meistä tuli perhe. Se yhteiskunnallinen yksikkö, jolla on aina kiire. Samalla tuli taloon ranskalainen kuritus ja suomalaiset taaperotavat. Auta armias, mikä yhdistelmä. Olin kuullut ranskalaisesta tiukasta kurista, mutta vähänpä tiesin. Mieheni, ylpeä ranskalainen, halusi jo varhain, että tyttärestämme tulee Kunnon Kansalainen. Pöydässä käyttäydytään, turhat itkut pois ja kepposia ei sallita. Voi sitä (äidin) itkua ja hammastenkiristystä, kun isä sulki itkevän yksivuotiaan huoneeseensa kepposten, ”bétises”, tai kiukku-raivo-väsymysitkun , ”elle fait son cinéma” vuoksi. Vaikka tiesin, että tämä on ranskalaisesta isästä lapsen parhaaksi, suomalainen sydämeni huusi vääryyttä. Eläköön kaksikulttuurisuus.

Kuva: BigStock

Tarinoita Rivieran vauvaelämästä ja kahden kulttuurin törmäyskurssista.

Save

Save

Social Media Auto Publish Powered By : XYZScripts.com