La rentrée

Vaikka koulujenalku, la rentrée, on Ranskassa vasta syyskuun alussa, leimaa uuden kouluvuoden valmistelut jo elokuun loppupuolta. Ihan kuten Suomessakin, kaupat täyttyvät reppu-, penaali- ja muu koulutarvikevalikoimista, ja vaateliikkeet pursuavat täydellisiä kouluvaatteita niin pienille kuin isoillekin koululaisille.

Erona ranskalaisessa ja suomalaisessa koulunalussa on erityisesti alaluokkalaisten kouluessujen, tablierin metsästys ja sen valmistelu la rentrée’ta varten.

Tablier, kouluessu, on suloinen kolmen ensimmäisen koululuokan erityispiirre. Se muistuttaa mm. lääkärin työtakkia, vain väritys on erilainen. Tavanomaisesti keltainen väri kuuluu kaikkein pienimmille, eli 3-vuotiaille koululaisille. Vihreä on ”keskiasteen” eli 4-vuotiaiden essun väri, ja sininen kuuluu alakoulun isoimpien, eli 5-vuotiaiden essuun. Vanhemmilla koululaisille ei essuja eikä koulupukuja nähdä.

Tablierin taustalla on ymmärtääkseni kaksi opettajien arkea helpottavaa ajatusta. Toinen niistä on pitää pikkukoululaisten arkivaatteet jotakuinkin siisteinä. Viime vuonna tyttäreni keltainen essu oli vain jotakuinkin tunnistettavasti keltainen ensimmäisen kouluvuoden päätyttyä, vaikka sitä tuli koulun kehotuksesta pestä viikoittain. Hämmästyttävästi tablierin kaverina kouluun toimitettu, samanvärinen ruokalappu oli sen sijaan kuin uusi. Tämä kertoo ehkä osittain koulujen tiukoista ruokailutavoista.

Toinen ajatus värikoodauksen takana on pienten taaperoiden tunnistaminen ja luokka-asteiden erottaminen. Uusia tulokkaita on nimittäin opettajan näkökulmasta joka vuosi PALJON. Tyttäreni koulussa ekaluokkalaisia oli viime vuonna lähes 80, ja kokonaisuudessaan kolmella ensimmäisellä luokka-asteella noin 200. Kyseessä on paikallisesti suhteellisen pieni koulu.

Minulla ei ole mitään tablier’ta vastaan, päinvastoin. Se vähentää pyykkivuoria ja tekee pikkukoululaisista syötävän suloisia. Se, mikä minua sen sijaan hämmästyttää, on tablierien löytäminen. Esimerkiksi Nizzasta, joka on Ranskan viidenneksi suurin kaupunki, essuja saa vain yhdestä liikkeestä. Internetin ihmeellisestä maailmasta ei myöskään ole apua. Ja se, mikä on kaikkein vaikeinta – ainakin minusta – on löytää henkilö, joka kirjailee essuun lapsen nimen. Koputtelin viime vuonna tuloksetta monen ompelijan ovea, ja päädyin itse ompelemaan rönsyilevin pistoin ankeat nimilaput tytön takin rinnukseen. Ensimmäisenä koulupäivänä huomasin helpottuneena, etten ollut ainoa harakanvarpaita ommellut äiti. Tässä olisi muuten toimiva bisnesidea kankaista ja ompelemisesta ymmärtävälle – asiakaskunta taattu ja vuosittain uudistuva!

Kuva: BigStockphoto

Tarinoita Rivieran vauvaelämästä ja kahden kulttuurin törmäyskurssista.

Social Media Auto Publish Powered By : XYZScripts.com