Kuvittelepa itsesi keskelle kauneinta Provencea, oliivipuiden, laventelipeltojen ja viiniköynnösten keskelle, kauas kiireisistä kaupungeista ja liikenteen melusta. Raikas mereltä tuoksuva tuuli viilentää sopivasti pilvettömältä taivaalta armottomasti paahtavaa aurinkoa. Ja sitten yhtäkkiä tuuli pysähtyy, ikään kuin ottamaan vauhtia, ja alkaa ulvonnan ensin puiden latvoissa, sitten viiniköynnösten välissä ja lopulta se pöllyttää jo laventelinkukkiakin. Seuraavaksi lentävät ulkona raikastuneet pyykit, ja lopulta kyytiä saavat kaikki irtaimisto, puutarhakalusteita myöten. Paratiisimainen rauha ja rikkumaton tunnelma ovat tiessään. Tilalle saapui villi ja pidättelemätön mistraali.

Rivieran kevättalvi ei ole mitään ilman kullankeltaista Mimoosaa, talvipäivien takuuvarmaa aurinkoa. Jokainen Rivieralla aikaansa viettänyt tietää, että mimoosan kukinnasta alkaa todellinen keväänodotus, ja jos mimoosa ei kuki vielä tammikuussa, suupielet kääntyvät alassuin.

Helmikuu tuo Rivieralla juhlahumun ja koululaisten pitkät talvilomat. Juhlahumun Rivieralla tuo jokavuotiset karnevaalit. Isoimmat juhlat vietetään Nizzassa, mutta hyväksi kakkoseksi pääsee Mentonin sitruunajuhla. Molemmat juhlat kestävän lähes kuukauden, jotta kaikki ranskalaislapset, portaittain organisoiduista ja kaksiviikkoisista lomista huolimatta, ehtivät halutessaan mukaan juhlaan.

Äiti, mennäänkö kouluun?”, hihkuu 2-vuotias tyttäreni ja taputtaa käsiään. Minä hörpin viimeisiä rippeitä aamukahvistani ja vastaan: “Ei, höpsö. Me mennään nounoulle, lastenhoitajalle.” Ja tähän tyttäreni huokaa: “Niin, olen vielä liian pieni…”

Heiheit ja kiitokset on heittoja, jotka kuuluu tehdä. Ne ovat saumaton osa sosiaalista kaavaa. Mutta yritäpä ystävystyä ranskalaisen kanssa, tai – vielä pahempi – viettää iltaa umpiranskalaisessa seurueessa.